virate.me

FI Digitaalisen vallankumouksen aikakaudella ihmiskehosta on tullut romanttista luontoa. Kun muokkaan kuviani algoritmisille alustoille hajautuneena, en enää “käytä” omaa ruumistani kuin materiaalina josta uusi, erilaisten tehtävien suorittamiseen huomattavasti kykenevämpi ja virtaviivaisempi pikseliruumis muovataan. Samalla tuosta prosessista jää yli jotakin: ruumiin piinallinen ja lihallinen läsnäolo, josta vasta nyt alamme tulla kunnolla tietoisiksi.

Eikö suurin osa digitaalisesta hypermediakulttuurista – sen jatkuvasta addiktiosta tällä hetkellä tapahtuvaan – kierry juuri läsnäolon mysteerin ympärille? Ikään kuin se pyrkisi tuottamaan uudella tasolla sen, minkä täydelliseen hävittämiseen se perustuu.

Digit on latinaa ja tarkoittaa sormia ja varpaita, alunperin yhteenlaskua käden sormilla. Laskutoimituksen suorittaminen vaatii ruumilta hienostunutta kykyä jakautua pieniksi, toisistaan erottuviksi osiksi. Tämä jakautuminen on edellytys kädellisyydelle, tarttumiselle, aseille ja käsitteille.

Sovellukset ja laitteet ovat sanojen tavoin proteeseja, jotka muuttavat käsityksen siitä, mihin ruumis kykenee. Digitaaliset teknologiat jatkavat ruumiin jakautumista ja liittävät siihen uusia osia, joiden avulla se muokkaa itse itseään. Samalla ihmisruumis imeytyy osaksi sitä itseään isompia järjestelmiä, joiden ruumiinosa tai proteesi siitä tulee.

Pääomaliikkeiden ja hiilidioksidin vapauttaminen, tuotantovoimien planetaarinen purkaus: taloudelliset, poliittiset jaekologiset mullistukset ovat kulkeneet yhtä aikaa digitaalisen vallankumouksen kanssa, joka vastoin kaikkia puheita ei ole vääjäämätön tai tapahdu itsestään, eikä ole luonteeltaan edes ensisijaisesti tekninen tai teknologinen. Digitalisaatio on myllertänyt arjen, ihmissuhteet, ajan, tilan ja kokemuksen itsestämme, mutta toisella tavalla kuin mitä kehityksen alkuvaiheissa kuviteltiin. Jälkidigitaalisessa tilanteessa jossa elämme, tuo hyökyaalto on kulkenut läpi yhteiskunnan rakenteiden, myllertänyt meidät läpikotaisin ja jättänyt meidät selviytymään uusien, mittakaavaltaan käsittämättömien ongelmien kanssa.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Ehkä on loputtomia maailmoja, joihin avautuu pakoreittejä tästä hetkestä, uusia yhteyksiä, virtauskohtia. Mutta samalla ne alleviivaavat tarvetta paeta, joka on lähtöisin sietämättömäksi koetusta nykyisyydestä.

 

ENG In the era of the digital revolution the human body has become romantic nature. When I edit my pics – having my selfhood dispersed on algorithmic platforms – I am not anymore “using” my own body, or I’m using it only as a material for a new, fluent pixel body that is much more capable for different tasks. At the same time something is left over from this process: the painful and carnal presence that we are only now starting to become aware of.

Doesn’t most of the digital hypermediaculture – with its continuous addiction to what is happening at the moment – twine around the mystery of presence? Almost like it would be trying to produce on a new level that specific something which has to be destroyed completely for it to exist.

Digit is Latin and means fingers and toes, orinally counting together with one hand’s fingers. To finish a calculation requires a fine-tuned ability to split into small, differing parts. This split is a condition for primateship, grasping, weapons and concepts.

Apps and devices are – like words – prostheses that change the notion of what a body can do. Digital technologies continue to split up the body and add new parts into it – parts that help it to modify itself. At the same time the whole human body is absorbed into systems larger than itself, whose body part or prosthesis it becomes.

The liberation of capital movements and carbon dioxide, the planetary outburst of production powers: economic, political and ecological upheavals have accompanied digital revolution that against all odds isn’t determined and doesn’t happen automatically, and isn’t primarily technical or technological by nature. Digitalisation has churned up everyday life, social relations, time, space and the experience of ourselves, but in a different way than was imagined in the first phases of the development. In the postdigital situation that we live in now, that flood wave has crashed through the structures of the society, churned us up thoroughly and left us alone to survive with new problems of incomprehensible scale.

This must not be misunderstood. There may be endless worlds where new escape routes open from this moment, new connections, new points of flow. They are still only highlighting the need to flee that is born out of contemporaneity that feels unbearable.

TYÖRYHMÄ

Klaus Maunuksela

Dramaturgi ja kirjoittaja esitystaiteen, kirjallisuuden ja poliittisen filosofian alueilla. Työtäni voisi luonnehtia nykykapitalismin kokemukselliseksi tutkimukseksi, jossa yhdistyvät pyrkimys kyseenalaistaa vallitsevaa sekä masokistinen nautinto.

klaus@virate.me

Walter Sallinen

Säveltäjä ja äänitaiteilija, joka kutoo musiikin eri alojen läpi, läpi ja välillä. Hän liittyy toisinaan joukkoihin muiden taiteen alojen taiteilijoiden kanssa seikkailunhaluisia ääni- ja visuaalitutkimuksia varten.

walter@virate.me

Ville Niemi

Visuaaliseen työhön erikoistunut suunnittelija, koodaaja ja taiteilija. Hypnoottinen deus ex machina, tietotekniikassa kastettu jälkidigitalisti.

ville@virate.me

TEOKSET

UXO

(2019)
+

Head Games

(2018)
+

Magenta Boy

(2017)
+

Viitteet

1 Yuval Noah harari: 21 Lessons for the 21st Century

2 Zselyke Csaky and Tyler Roylance (2018): In His Own Words: The Preoccupations of Hungary’s Viktor Orbán

3 Ville Niemi (2018): Kyberneettinen kriittisyys esitystaiteessa